Tehkää parannus itsekkyydestä (LK 56:8) Vanhin Neal A. Maxwell kahdentoista apostolin koorumista Nöyryys on täsmälääke, sillä se ei pelkästään naamioi itsekkyyttä, vaan sulattaa sitä! Me kaikki kamppailemme jossakin määrin itsekkyyden kanssa. Miksi siis piitata itsekkyydestä, kun se kerran on niin yleistä? Koska itsekkyys on todellisuudessa hidastettua itsetuhoa. Ei ihme, että profeetta Joseph Smith kehotti: "Tukahdutettakoon ja hävitettäköön jokainen itsekäs tunne" (Profeetta Joseph Smithin opetuksia, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko, Helsinki, 1985, s. 176). Päämäärä on siis sen tuhoaminen, ei lieventäminen. Tulviva itsekkyys on esimerkiksi kutistanut jotkut nolliksi, kun he pyrkivät pyyhkimään tyhjyyttään pois tuntemuksilla. Mutta mieliteon matematiikassa mikä tahansa, mikä kerrotaan nollalla, antaa tulokseksi nollan. Jokainen itsekkyyden kouristus kaventaa henkilön maailmankaikkeutta saman verran vähentämällä hänen tietoisuuttaan tai välittämistään muista. Ulkoisesta, maallisesta mahtailustaan huolimatta moinen hemmotteleva individualismi on oikeastaan pikkusieluisuutta, ikään kuin kultakalat maljassaan onnittelisivat toisiaan omavaraisuudestaan muistamatta kuivamuonaa ja vedenvaihtoa. Kauan sitten tarvittiin Kopernikus kertomaan ahdasmieliselle maailmalle, ettei tämä taivaankappale ollut maailmankaikkeuden keskipiste. Jotkut nykyajan itsekkäät tarvitsevat kopernikusmaisen muistuttajan siitä, etteivät hekään ole maailmankaikkeuden keskipiste! Varhaisia itsekkyyden muotoja ovat seuraavat: oman itsen vahvistaminen toisten kustannuksella, kunnian ottaminen itselleen jostakin mitä on tehnyt tai mitä ei ole tehnyt, vahingonilo toisten harhautuessa, toisten aidosta menestyksestä pahastuminen, julkisen rangaistuksen asettaminen yksityisen hyvittämisen edelle ja toisten sanojen käyttäminen edukseen (ks. 2. Ne. 28:8). Keskittymällä itseensä itsekäs ihminen alkaa pitää väärän todistuksen antamista, varastamista ja himoitsemista helpompana, koska häneltä ei pidä kieltää mitään. Ei olekaan ihme, että valtiovaltojen on niin helppo tyydyttää luonnollisen ihmisen mielihalut vakuuttamalla hänelle ­ varsinkin, jos se auttaa yhteiskunnan junia pysymään aikataulussa ­ että hänen oma sallivuutensa on sallittavaa. Itsekkyys saa meidät epäkohteliaiksi, ylenkatseellisiksi ja itsekeskeisiksi samalla kun kiellämme toisilta tarvittavat tavarat, kiitoksen, huomion ja kuuntelemisen kulkien itsekkäästi heidän ohitseen heitä huomaamatta (ks. Morm. 8:39). Sen jälkeen tulee töykeys, tylyys ja liikeradaltaan laajentunut kyynärpäätaktiikka. Toisin kuin itsekkyyden polulla, suoralla ja kaidalla polulla ei ole tilaa rattiraivolle. Puolison ja lasten pahoinpitelyä ei ole, kun kodissa vallitsee todellinen rakkaus. Epäitsekkyys kasvaa parhaiten perheen puutarhassa. Myös tavanomaisten kirkon tehtävien suorittaminen tunnollisesti voi auttaa meitä pääsemään itsekkyydestä. Epäitsekkäät ovat myös vapaampia, kuten G. K. Chesterton sanoi, sillä jos voimme olla kiinnostuneita toisista silloinkin, kun he eivät ole kiinnostuneita meistä, huomaamme olevamme "vapaamman taivaan alla ja suurenmoisia muukalaisia vilisevällä kadulla" (G. K. Chesterton, Orthodoxy, 1959, s. 21). Niille monille tavoille, joilla päivittäisessä opetuslapsen elämässä voi ilmasta itsekkyyttä, vetävät vertoja keinot välttää sitä. Nöyryys on täsmälääke, sillä se ei pelkästään naamioi itsekkyyttä, vaan sulattaa sitä! Pienempiin asioihin kuuluu se, että voimme esimerkiksi ennen tärkeään tehtävään ryhtymistä kysyä mielessämme itseltämme: "Kenen tarpeita yritän tyydyttää?" Tai ilmaistessamme itseämme noina hetkinä, me voimme laskea kymmeneen. Sellainen suodatus voi kymmenkertaistaa lahjoituksemme, kun nöyryyden seula suodattaa pois tuhoisan ja ylettömän egon. Voimme myös nöyrästi antaa ideoittemme elää omaa elämäänsä ylihuolehtimatta niistä. Annettakoon Hengen pikemminkin saattaa kelvolliset ideamme toimintaan. Raa'asta individualisesta itsekkyydestä on valitettavasti tullut lopulta osa kulttuuria. Yhteiskunnat voivat lopulta joutua tilaan, jossa ne ovat ilman järjestystä ja ilman armoa, ilman rakkautta, kieroutuneita ja tuntoa vailla (ks. Moro. 9). Yhteiskunta heijastaa siten ankaraa, karttuvaa pisteidenlaskua, joka viestittää laajamittaista kulttuurin rappiota. Näin tapahtui entisinä aikoina, jolloin ihmiset todella tulivat "heikoiksi uskottomuutensa tähden" (He. 4:26). Käyttäytymistieteellisesti puhuen, kun aiemmin vähäisemmästä kansan äänestä tulee hallitsevampi, koittaa aika, jolloin Jumalan tuomiot ja typerän itsekkyyden seuraukset tulevat [kansan] osaksi (ks. Moosia 29:26­27). Kulttuurin rappeutuminen kiihtyy kun itsekkäät, yksittäiset yhteiskunnan osat lakkaavat piittaamasta aiemmin laajasti hyväksytyistä yleisistä arvoista. Välinpitämättömät tai myötäilijät tekevät suuntauksen helpoksi, ja yhteiskunta johdatetaan varoen ja huolehtien helvettiin (2. Ne. 28:21). Jotkut eivät ehkä mene mukaan suuntaukseen, vaan astuvat sen sijaan syrjään, vaikka olisivat aikaisemmin ehkä asettuneetkin vastustamaan sitä, mihin heillä olisi oikeus. Yeats pahoitteli sellaista tilannetta: "Parhailta puuttuu kaikki vakaumus, kun taas pahimmat ovat täynnä intohimoista kiihkeyttä" ("The Second Coming", W. B. Yeats). Nyt perinteisten ja yhteisten arvojen paikalle pusketaan yhdenmukaisuuden vaatimusta, jota ajavat ­ kuinka ironista ­ juuri ne, jotka eivät loppujen lopuksi hyväksy niitä, jotka ovat hyväksyneet heidät. Vaikka lisääntyvä jumalattomuus ei ehkä aiheuta heti valtavaa rappiota, tämä sama, murheellinen suuntaus jatkuu hellittämättä ­ varoen ja huolehtien ­ vailla havahduttavia tärähdyksiä tai kuoppia (ks. 2. Ne. 28:21). Sellaisia ovat itsekkyyden lähiseuraukset, kun taas jotkut sen seuraukset ovat lopullisia ­ pelastukseemme vaikuttavia. Itsekkyys on todellisuudessa kaikkien kuolemansyntien sytytin. Se on vasara, jolla rikotaan kymmentä käskyä joko jättämällä huomiotta vanhemmat tai lepopäivä tai syyllistymällä väärän todistuksen lausumiseen, murhaan tai kateuteen. Ei olekaan mikään ihme, että itsekäs ihminen on usein halukas rikkomaan liittoa korjatakseen mielihalun. Ei ihme, että ne, jotka pääsevät myöhemmin hinnan maksettuaan telestiseen valtakuntaan, ovat olleet aikoinaan parannusta tekemättömiä avionrikkojia, huorintekijöitä ja niitä, jotka valhetta rakastavat ja harjoittavat. Jotkut itsekkäät uskovat virheellisesti, että ei ole olemassa jumalallista lakia, että ei ole olemassa syntiä (ks. 2. Ne. 2:13). Tilannekohtainen etiikka tulee siten itsekkäille kuin tilauksesta. Ihminen voi siis itsensä hallinnassa päästää neroutensa ja voimansa valloilleen, koska mikään ei ole todella rikos (ks. Al. 30:17). Yllätyksetöntä on sekin, että itsekkyys johtaa hirvittäviin havainnoimis- ja käyttäytymisvirheisiin. Esimerkiksi vallanhimonsa turmelema Kain sanoi surmattuaan Aabelin: "Minä olen vapaa" (KH Moos. 5:33; ks. myös KH Moos. 6:15). Eräs vakavan itsekkyyden pahimpia seurauksia onkin suhteellisuudentajun perusteellinen katoaminen, ikään kuin siivilöisi hyttysiä ja nielaisisi kameleita (Matt. 23:24). Tänä päivänä on esimerkiksi niitä, jotka siivilöivät erilaisia hyttysiä, mutta nielaisevat myöhäisessä vaiheessa tehdyt abortit. Eipä kumma, että itsekkyys muuttaa hernekeiton juhla-ateriaksi ja saa kolmekymmentä hopearahaa näyttämään aarteelta. Se, mitä tästä kehityksestä seuraa, on sama, mikä tapahtui entisinä aikoina joukolle lapsia, "jotka varttuivat ja alkoivat tulla ­ ­ itsenäisiksi", paatuneiksi ja harhautuneiksi (3. Ne. 1:29, ks. myös jae 30). Tuhoisa kulttuurinmuutos voi tapahtua ja tapahtuu "muutamassa vuodessa", kun kipeästi kaivatun yhteishengen sijaan astuu monenkarvainen leikittelyn liittoutuma (ks. He. 4:26). Luonnollinen ihminen, joka on päättänyt kulkea omaa tietään, panee usein vastaan siihen asti, kunnes on "tuntoa vailla", lihallisen mielen miellyttämisen turruttama (1. Ne. 17:45, ks. myös Ef. 4:29). Valitettavasti hän tarvitsee huumeriippuvaisen tavoin aina uuden annoksen. Pahasti itsekkäät käyttävät toisia mutta eivät rakasta heitä. Varokoot maailman Uriat! (Ks. 2. Sam. 11:3­17.) Satoja vuosia ennen Kristusta profeetta Jaakob varoitti siveettömiä miehiä: "Te olette murtaneet herkkien vaimojenne sydämet ja menettäneet lastenne luottamuksen heille osoittamanne huonon esimerkin tähden" (MK Jaak. 2:35). Kun rakkaus kylmenee, varokoot myös köyhät ja puutteenalaiset, sillä heidät lyödään laimin, kuten tapahtui Sodomassa (ks. Matt. 24:12; ks. myös Hes. 16:49). Niin oudolta kuin se tuntuukin, niin kun itsekkäät eivät ole enää omasta mielestään mitättömiä, niin kaikki muut kutistuvat (ks. 1. Sam. 15:17)! Jo itsekkäiden päätösten ensimmäiset pisarat antavat viitteitä suunnasta. Sitten tulevat pienet mutkittelevat puroset, jotka yhdistyvät pieniksi joiksi ja pian suuremmiksi, ja lopulta ihmisen pyyhkäisee mukanaan valtava virta, joka laskee "kurjuuden ja iankaikkisen onnettomuuden kuiluun" (He. 5:12). Meillä on velvollisuus huomata aidot, paljon puhuvat merkit yhteiskunnassa. Jeesus varoitti: "Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä", viitaten toisenlaisten sääennustusten tarpeeseen (Matt. 16:3). Sekä johtajat että seuraajat ovat todellisuudessa vastuussa kulttuurin rappeutumisesta. Historian valossa on tietenkin helppo arvostella huonoja johtajia, mutta meidän ei pitäisi antaa seuraajille vapaalippua. Muuten he voivat turmelustaan selitellessään sanoa, että he vain seurasivat määräyksiä, kun taas johtaja vain määräsi seuraajia! Seuraajilta vaaditaan paljon enemmän demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa yksilön luonne merkitsee niin paljon sekä johtajien että seuraajien kohdalla. Profeetta Mormon suostui epäitsekkäästi johtamaan kansaa, joka oli syvästi turmeltunut. Hän rukoili heidän puolestaan, mutta tunnusti rukoilevansa ilman uskoa kansan jumalattomuuden tähden (Ks. Morm. 3:12). Toisina aikoina johtaja, jolla on näkemystä, kuten Egyptiin myyty Joosef, nostaa kansan sen uhanalaisesta rutiinista valmistamalla sitä erityisiin haasteisiin tulevaisuudessa (ks. 1. Moos. 41:46­57). Muutamat, kuten Lincoln, vaikka ovatkin poliittisissa tehtävissä, johtavat silti myös hengellisesti. Lincoln muuten varoitti siitä, miten jatkuvasti nousee yksilöitä, joilla on kunnianhimoa ja lahjoja, ja että sellainen yksilö "janoaa ja himoitsee tulla huomatuksi, ja, mikäli mahdollista, tuleekin, joko orjien vapauttamisen tai vapaiden orjuuttamisen hinnalla" (John Wesley Hill teoksessa Abraham Lincoln ­ Man of God, 1927, s. 74, kursivointi alkuperäistekstissä). Epäitsekkäästä George Washingtonista on kirjoitettu: "Koko historiassa vain harvat ihmiset, joilla on ollut kiistämätöntä valtaa, ovat käyttäneet tuota valtaa yhtä lempeästi ja itsensä unohtaen sen puolesta, mitä heidän parhaat vaistonsa ovat kertoneet heille olevan parhaaksi lähimmäisilleen ja koko ihmiskunnalle" (James Thomas Flexner, Washington: The Indispensable Man, 1984, s. xvi). Valta on turvallisinta niillä, jotka Washingtonin lailla eivät ole rakastuneet siihen! Narsistinen yhteiskunta, jossa jokainen ihminen etsii ahkerasti omaa ylivertaisuuttaan, ei voi rakentaa veljeyttä eikä yhtenäisyyttä. Emmekö olekin tänä pääsiäisaikana ja kaikkina aikoina iloisia siitä, ettei Jeesus etsinyt itsekkäästi omaa ylivertaisuutta? Ei ihme, että meille on sanottu: "Sinulla ei saa olla muita jumalia", ja tämä sisältää itsensä palvomisen (2. Moos. 20:3, kursivointi lisätty)! Syvästi itsekkäät murskautuvat lopulta tavalla tai toisella, valittaen, oman itsekkyytensä rosoisia betoniseurauksia vasten. Ajatelkaa lopetellessani toisaalta epäitsekästä Melissa Howesia, jonka suhteellisen nuori isä kuoli muutamia kuukausia sitten syöpään. Juuri ennen hänen kuolemaansa Melissa, joka oli silloin yhdeksänvuotias, piti perherukouksen, pyytäen: "Taivaallinen Isä, siunaa isääni, ja jos sinä tarvitset häntä enemmän kuin me, niin saat hänet. Me haluamme pitää hänet, mutta tapahtukoon sinun tahtosi. Ja autathan meitä, ettemme ole vihaisia sinulle." (Christie Howesin kirje 25. helmikuuta 1998.) Millaista hengellistä alistumista niin nuorelta! Mitä epäitsekästä pelastussuunnitelman ymmärtämistä! Olkoon epäitsekäs alistuminen meidänkin polkumme, Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen!