Ystävyys ­ evankeliumin periaate Vanhin Marlin K. Jensen seitsemänkymmenen koorumin johtokunnasta Jos me totisesti haluamme olla välikappaleita taivaallisen Isämme käsissä Hänen iankaikkisten tarkoitustensa toteuttamisessa, meidän täytyy vain olla ystävä. Hyvää huomenta, veljet ja sisaret. Vaikka tällaiseen tehtävään ei rehellisesti sanottuna voi koskaan suhtautua täysin tyynesti, minä arvostan todella vilpittömästi tätä mahdollisuutta puhua teille kaikille tänä kauniina pääsiäisaamuna. Viisas isäni sanoi minulle kerran, että jos kuuntelisin tarkasti, mistä kirkon puhujankorokkeelta puhutaan, saisin tietää, mitkä evankeliumin periaatteet olivat puhujille merkityksellisiä ja minkä periaatteiden kanssa heillä saattaisi joskus olla vaikeuksia. Vuosien varrella isäni huomautus on pitänyt minut hyvin varovaisena puheitteni aiheiden suhteen! Tänään minun on kuitenkin tehtävä tunnustus. Siitä lähtien, kun presidentti Gordon B. Hinckley puhui meille kolmesta perustarpeesta, jotka jokaisella kirkon uudella jäsenellä on ­ ystävä, vastuu ja Jumalan hyvällä sanalla ravitseminen ­ minä olen ollut huolestunut suorituksestani ystävänä. Profeetta Joseph Smith opetti, että "ystävyys on yksi mormonismin suuria perusperiaatteita".1 Tuon ajatuksen pitäisi innoittaa ja motivoida meitä kaikkia, koska mielestäni ystävyys on eräs meidän maailmamme perustarpeista. Mielestäni meidän kaikkien sisimmässä on perustavaa laatua oleva kaipuu ystävyyttä kohtaan, syvä kaipuu sellaista tyytyväisyyden ja turvallisuuden tunnetta kohtaan, jonka voimme saada läheisistä ja kestävistä ystävyyssuhteista. Yksi syy siihen, että pyhissä kirjoituksissa ei ole kovinkaan tarkkoja mainintoja ystävyyden periaatteesta, voisi olla se, että sen tulisi ilmetä melko luonnollisesti, kun elämme evankeliumin mukaisesti. Itse asiassa, jos erinomaisten kristittyjen luonteenpiirteellä, rakkaudella, on serkku, se on ystävyys. Apostoli Paavalia hieman mukaillakseni, "ystävyys on kärsivällinen, ystävyys on lempeä. Ystävyys ei kadehdi ­ ­ ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa. Ystävyys ei koskaan katoa."2 Aivan kuten suuri osa siitä, mikä on arvokasta elämässä, myös meidän tarpeemme kokea ystävyyttä täyttyy parhaiten kodissa. Jos lapsemme tuntevat ystävyyttä perhettä, toisiansa ja vanhempiaan kohtaan, heidän ei tarvitse epätoivoisesti etsiä hyväksyntää perheen ulkopuolelta. Luulen, että yksi minun ja vaimoni tyydytystä tuottavimmista saavutuksista elämässä on se, että olemme saaneet elää niin kauan, että olemme nähneet lapsistamme tulleen hyviä ystäviä. On ehdottomasti ihme, että ne perheemme jäsenistä, jotka nuoruusvuosinaan uhkailivat joskus toisiaan vakavilla ruumiinvammoilla, etsivät nykyään toistensa ystävyyttä ja nauttivat siitä aidosti. Samalla tavoin vanhemmat eivät voi saada mitään hienompaa kohteliaisuuden osoitusta kuin kuulla lastensa sanovan, että heidän vanhempansa ovat heidän parhaita ystäviään. Ystävyys on myös ehdottoman välttämätön ja ihana osa seurusteluaikaa ja avioliittoa. Miehen ja naisen välisestä suhteesta, joka alkaa ystävyydestä ja kypsyy sitten romantiikaksi ja lopulta avioliitoksi, tulee yleensä kestävä ja iankaikkinen ystävyyssuhde. Heppoisin perustein hajoavien avioliittojen nykymaailmassa ei ole mitään innoittavampaa kuin nähdä mies ja vaimo, jotka vuodesta toiseen arvostavat toistensa ystävyyttä ja nauttivat siitä kaikessa hiljaisuudessa, kun he kokevat yhdessä kuolevaisuuden koettelemuksia ja siunauksia. Äskettäin ilmestyneessä avioliittotutkimuksen 25. juhlavuoden raportissa todetaan, että "kestävän avioliiton keskeinen tekijä ­ ­ on yksinkertainen asia, jolla on suuri vaikutus: ystävyys".3 Profeetta Joseph Smithin liikuttavassa kirjeessä, jonka hän kirjoitti vaimolleen Emmalle Missourin hajaannusten ja koettelemusten aikoihin, hän lohdutti vaimoaan sanomalla: "Oi rakastava Emmani, haluan sinun muistavan, että olen tosi ja uskollinen ystävä, sinulle ja lapsillemme, ikuisesti."4 Myös kirkon innoitettu organisaatio vaalii ystävyyttä. Nuorimmasta vanhimpaan me olemme sellaisissa ryhmissä, joiden puitteissa ystävyys ja seurallisuus voivat kukoistaa. Me voimme saada ystäviä ja löytää ymmärrystä puhutteluissa, kokouksissa, luokissa, koorumeissa, neuvostoissa ja lukuisissa muissa yhteyksissä. Kirtlandissa profeettojen kouluun osallistuneille vanhimmille osoitetussa tervehdyksessä on sellaista ystävyyden henkeä, joka voisi sopia meidän kunkin uskontunnustukseksi: "Minä otan sinut yhteyteemme päättäen lujasti, järkkymättömästi ja muuttumattomasti olla sinun ystäväsi ­ ­ Jumalan armon kautta rakkauden siteissä."5 Kaikesta vuorovaikutuksestamme kirkossa tulee nautittavampaa ja antoisampaa, kun niihin liittyy aitoja ystävyyden tunteita. Esimerkiksi evankeliumia opettava henkilö, joka ei tutustu oppilaisiinsa, harvoin opettaa niin, että vaikutus olisi pysyvä. Pidän vieläkin korkeassa arvossa yhtä lukion vuosikirjaan kirjoitettua virkettä, jossa eräs seminaariopettaja, jota rakastin ja jolta opin paljon, kertoi olevansa kiitollinen siitä, että oli ystäväni. Olipa piispa kuinka taitava tahansa hallinnollisissa asioissa, hänen täytyy olla ystävä lapsille, nuorille ja aikuisille, mikäli hän aikoo auttaa heitä yltämään hengelliseen parhaimpaansa. Minua kosketti, kun eräs tuntemani nuori nainen kääntyi piispansa puoleen tunnustaakseen vakavan rikkomuksen. Hän oli ollut huolissaan siitä, kuinka piispa saattaisi reagoida hänen poikkeamiseensa evankeliumin polulta, ja oli kääntynyt hänen puoleensa vasta paljon suostuttelun jälkeen. Kun tiedustelin häneltä jälkeenpäin piispan reaktiota, hän vastasi minulle syvin tuntein, että hänen piispansa oli itkenyt hänen kanssaan ja että heidän työskenneltyään yhdessä Herran anteeksiannon saavuttamiseksi hän piti piispaansa yhtenä parhaimmista ystävistään. Myöhempien aikojen pyhinä me joudumme kohtaamaan erään tietyn haasteen luodessamme ystävyyssuhteita ja hoitaessamme niitä. Koska me olemme niin vahvasti sitoutuneet avioliittoon, perheeseen ja kirkkoon, tunnemme usein aikaamme ja voimiimme kohdistuvien rajoitusten olevan haasteena pyrkiessämme tavoittamaan ydinryhmän ulkopuolella olevia. Koin tämän vaikean valinnan äskettäin itse, kun yritin varata kotona muutaman hetken tämän puheen valmistamista varten. Kahdesti meille tuli kylään vanhoja ystäviä, joita rakastan kovasti mutta tapaan vain satunnaisesti. Huomasin ironisesti mieleni käyvän kärsimättömäksi niinä hetkinä, jotka olisi kuulunut käyttää erityisen jälleennäkemisen ja muistelemisen merkeissä sen sijaan, että odottelin vierailun päättymistä ja sitä, että voisin palata kirjoittamaan ystävyyttä käsittelevää puhettani! Olen sittemmin ollut häpeissäni. Kuinka itsekkäitä me voimmekaan olla. Kuinka haluttomia olemmekaan vaivaamaan itseämme, antamaan, siunaamaan ja tulemaan siunatuiksi. Millaisia vanhempia, lähimmäisiä tai Herran Jeesuksen Kristuksen palvelijoita me voimme olla olematta ystäviä? Eikö ystävyys ole tänä tiedon aikakautena yhä paras tapa kertoa totuudesta ja elämäntavasta, jotka ovat meille kallisarvoisia? Eikä vastahakoisuutemme lähestyä toisia vapaaehtoisesti ystävänä ole merkittävä este Jumalan auttamiselle toteuttamaan iankaikkisia tarkoituksiaan? Vuosia sitten piispana toimiessani eräs hiljattain kirkkoon kääntynyt perhe muutti maalaisyhteisömme alueelle Utahissa. Tämä hyvä perhe oli liittynyt kirkkoon Yhdysvaltojen itäosassa, ja siellä sijaitsevassa pienessä seurakunnassa he olivat saaneet hyviä ystäviä ja heidät oli pantu siellä töihin. Kun he olivat saapuneet meidän seurakuntaamme, joka oli suurempi ja vakiintuneempi, he jotenkin vain katosivat joukkoon. Muutamat perheenjäsenet, erityisesti isä, pettyivät kirkkoon ja sen jäseniin. Eräänä sunnuntaiaamuna, kun huomasin, ettei perheen isä ollut pappeuskokouksessa, lähdin seurakuntakeskuksesta ja ajoin hänen kotiinsa. Hän kutsui minut sisälle, ja me kävimme hyvin rehellisen keskustelun siitä kamppailusta, jota hän kävi uudesta uskostaan ja uusista lähimmäisistään. Pohdiskeltuamme hänen huoliansa ja useita ratkaisumahdollisuuksia, joista yksikään ei vaikuttanut kiinnostavan häntä paljoakaan, kysyin häneltä turhautuneella äänensävyllä, miten me voisimme auttaa häntä. En ole koskaan unohtanut hänen vastaustaan: "No, piispa", hän sanoi (ja tämä minun täytyy kertoa hieman mukaillen), "mitä ikinä teetkin, niin älä nyt taivaan tähden anna jonkun tehtäväksi toimia ystävänäni." Opin tuona päivänä tärkeän läksyn. Kukaan ei halua olla "projekti"; me kaikki haluamme, että meitä rakastetaan spontaanisti. Ja jos meillä on oltava ystäviä, haluamme heidän olevan aitoja ja vilpittömiä, ei "tehtävään määrättyjä". Veljet ja sisaret, sanomani on tänään hyvin yksinkertainen: jos me totisesti haluamme olla välikappaleita taivaallisen Isämme käsissä Hänen iankaikkisten tarkoitustensa toteuttamisessa, meidän täytyy vain olla ystävä. Miettikääpä sitä voimaa, joka meillä jokaisella, kymmenellä miljoonalla, on "oman vapaan tahtomme ja valintamme mukaan" pyrkiä tavoittamaan varauksettoman ystävyyden hengessä ne, jotka eivät vielä ole meidän uskoamme. Meitä ei enää syytettäisi siitä, että meillä tarjotaan pelkkää lämmintä kättä. Kuvitelkaa mitä hyvää seuraisi siitä, jos kirkon jokainen aktiivinen perhe jatkuvasti välittäisi vähemmän aktiivisista tai uusista perheistä ja olisi heidän aito ystävänsä. Meissä jokaisessa on voima olla ystävä. Meillä kaikilla ­ vanhoilla ja nuorilla, rikkailla ja köyhillä, koulutetuilla ja nöyrillä, jokaisella kielellä ja jokaisessa maassa ­ on kyky olla ystävä. Hieman ennen ristiinnaulitsemistaan Vapahtajamme sanoi opetuslapsilleen: "Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette ystäviäni."6 Koska minua on niin runsaasti siunattu Kristuksen ystävyydellä, rukoilen, että me olisimme nyt toisillemme sitä, mitä Hän on meille: tosi ystävä. Olemme mahdollisimman Kristuksen kaltaisia silloin, kun olemme ystäviä. Todistan siitä, kuinka korvaamattoman arvokkaita ystävät ovat omassa elämässäni ja ilmaisen kiitollisuuteni heille kaikille tänä aamuna. Tiedän, että kun tarjoudumme ystäväksi, me myötävaikutamme mitä huomattavimmin Jumalan työhön ja Hänen lastensa onnellisuuteen ja kehitykseen. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen. VIITTEET 1. Profeetta Joseph Smithin opetuksia, s. 315. 2. Ks. 1. Kor. 13:4­8. 3. John Gottman julkaisussa Karen S. Peterson, "Friendship Makes Marriages a Success", USA Today, 1. huhtikuuta 1999, s. 1D. 4. Lainattu teoksessa Daniel H. Ludlow (toim.), Encyclopedia of Mormonism, 5 osaa (1992), osa 3, s. 1345. 5. LK 88:133. 6. Joh. 15:13­14.