The Christus statueThe Church of Jesus Christ of Latter-day Saints Search | Feedback | Site Map | Help | Country Sites |
Home Kielet Päävalikko
Yleiskonferenssi
huhtikuu 1999
Nimesi on turvassa meidän kodissamme

Nimesi on turvassa meidän kodissamme

Vanhin Cree-L Kofford
seitsemänkymmenen koorumista

On olemassa ihmisiä, joita kauhistuttaa ajatuskin varastaa joltakulta rahaa tai omaisuutta, mutta jotka eivät epäröi vähääkään varastaessaan toiselta ihmiseltä hyvän nimen tai maineen.

Vanhin Cree-L Kofford

Mahtaakohan teillä olla aavistustakaan siitä, kuinka helppoa teitä on rakastaa ja kuinka paljon minä teitä rakastan. Juuri ennen tämän kokouksen alkua muutamia lastenlapsiamme tulla tupsahti hotellihuoneeseemme. He olivat selvästikin jutelleet vanhin Marlin Jensenin tämänaamuisesta puheesta. Yksi heistä kysyi: "Pelottaako sinua, isoisä?" Vastasin valehdellen: "Ei kovin paljon." Joku toinen sanoi: "Älä huoli, isoisä, vaikka sekoaisitkin sanoissasi, kyllä me silti rakastamme sinua." Mutta sitten todellisuus palasi huoneeseen, kun joku sanoi: "Mutta, isoisä, kyllä se olisi noloa." Niinpä yritän kovasti olla sekoamatta sanoissani.

Yhdysvaltain siihenastisen historian uskoakseni suurin vakinainen armeija aloitti ennalta valmistellun tunkeutumisensa Suolajärven laaksoon 26. kesäkuuta 1858. Se oli tullut tukahduttamaan olematonta kapinaa. Melkein kuka tahansa, joka vähänkin tuntee kirkon historiaa, voi kertoa, että se marssi suhteellisen äänettömästi muutaman jaardin päästä tämän rakennuksen paikasta kaupungin läpi, joka erään kirjoittajan kuvauksen mukaan oli "autio", ja leiriytyi jonkin matkan päähän tästä länteen. Siitä, mitä sitten tapahtui, tiedetään paljon vähemmän. Aikanaan armeija siirtyi noin 40 mailin [65 kilometrin] päähän Salt Lake Citystä etelään Fairfieldin kylään, joka on pieni maanviljelysyhdyskunta Cedarlaaksossa. Siellä arvioidaan olleen vähemmän kuin 200 asukasta. Heidän paikallinen hengellinen johtajansa oli isoisoisäni John Carson.

Kuvitelkaa, miltä tuosta pienestä seurakunnasta täytyi tuntua. Kukapa teistä haluaisi herätä jonakin aamuna siihen, että seurakuntaanne on tullut tuhansia sotilaita ja 3 000 vankkurit, 10 000 härkää ja 12 000 muulia? Haasteet alkoivat heti. Sukumme suullisesta historiasta, joka on kaikkien sellaisten historioiden tapaan romantisoitua ja epätarkkaa, saamme tietää, että piispa Carson oli hyvin huolissaan johdettavanaan olevien ihmisten hyvinvoinnista. Kaikki armeijan leiriytymiseen tuohon aikaan liittyneet haasteet kohtasivat Fairfieldia miltei yhdessä yössä.

Suojellakseen seurakuntansa jäseniä mahdollisimman hyvin piispa Carson meni tapaamaan linnakkeen komentajaa, joka illasti usein hänen hotellissaan ja jonka kanssa hänelle syntyi hyvä suhde, joka perustui keskinäiseen kunnioitukseen. Nämä kaksi johtajaa tarkastelivat tilannetta ja vetivät sitten yhteisestä sopimuksesta maahan rajaviivan. Yksikään sotilas ei menisi siviiliyhdyskuntaan ilman erillistä lupaa esimiehiltään. Yksikään seurakunnan jäsen ei menisi linnakkeeseen ilman erillistä lupaa piispa Carsonilta. Maassa oleva raja edusti ääneen lausumatonta käskyä: "Älä ylitä tätä rajaa."

Kun me olimme lapsia, maahan piirretyllä viivalla oli erityistä merkitystä. Milloin poikien mielen kuohahtelu aiheutti erimielisyyksiä, menneisyydessä hyväksi havaittu ratkaisu oli vetää viiva maahan. Riitapukarit seisoivat viivan vastakkaisilla puolilla yrittäen uhitella parhaansa mukaan. Toinen sanoi: "Astu viivan yli, niin saat katua", vaikka uhkausta ei useinkaan esitetty yhtä sivistynein sanoin. Noina hetkinä opin maahan piirretyn viivan suuren arvon ja viivan yli astumisen seuraukset. Myöhempinä vuosina olen oppinut ymmärtämään, että rakastava taivaallinen Isä on vetänyt vertauskuvallisesti viivoja maahan yrittäen suojella meitä Lusiferin sotajoukolta.

Meillä jokaisella voi olla tusinoittain maahan piirrettyjä rajaviivoja elämässämme nykyaikana, mutta minä haluan puhua vain yhdestä niistä. Siinä lukee: "Pidä jokaisen ihmisen nimi turvassa kodissasi."

Johtavan auktoriteetin palveluksen alkuvuosinani minulla oli kerran etuoikeus olla vanhin Marion D. Hanksin seurassa, kun hän esitti seuraavan kertomuksen. Käytän sitä tässä hänen luvallaan.

Oscar Kirkham oli yksi suurista kirkonmiehistä ja kirkon kunnioitetuimpia partiolaisia. Hän palveli seitsemänkymmenen ensimmäisessä koorumissa ja oli vaikuttava hahmo, minne hän menikin. Kokouksissa hän pyysi usein lupaa saada sanoa jotakin henkilökohtaista ja sanoi luvan saatuaan jotakin hyvää jostakusta. Elämänsä lopulla hän puhui Brigham Youngin yliopistossa lyhyesti aiheesta "Sano hyvä sana". Sinä aamuna, jolloin hän kuoli, vanhin Hanks kutsuttiin Kirkhamin perheen kotiin. Siellä hänelle ojennettiin pieni vaatimaton muistikirja, johon vanhin Kirkham oli merkinnyt muistiinpanojaan. Kaksi viimeistä merkintää olivat: "Sano hyvä sana" ja "Nimesi on turvassa meidän kodissamme" (ks. Marion D. Hanksin esipuhe teoksessa: Oscar A. Kirkham, Say the Good Word, 1958, s. 4).

Mikä siunaus olisikaan, jos me kaikki voisimme noudattaa tuota neuvoa, jos jokaisen meidän nimi todella olisi turvassa toisten kodeissa. Oletteko huomanneet, kuinka helppoa on ylittää rajaviiva ja etsiä virheitä muista ihmisistä? Liiankin usein me pyydämme anteeksi juuri sellaista käyttäytymistä, jonka me tuomitsemme muissa ihmisissä. Armoa minulle, oikeuden mukaan kaikille muille, on aivan liian yleinen käyttäytymiskaava. Kun käsittelemme jonkun toisen nimeä ja mainetta, käsittelemme sellaista, mikä on pyhää Herran silmissä.

On olemassa ihmisiä, joita kauhistuttaa ajatuskin varastaa joltakulta rahaa tai omaisuutta, mutta jotka eivät epäröi vähääkään varastaessaan toiselta ihmiseltä hyvän nimen tai maineen.

Vanha sanonta: "Älä milloinkaan tuomitse toista, ennen kuin olet kulkenut virstan hänen jälkiään" on yhtä hyvä neuvo nyt kuin ensi kertaa lausuttaessakin. Joku on sanonut:

Pahimmissakin meistä on niin paljon hyvää
ja parhaimmissakin meistä niin paljon pahaa,
ettei kenenkään meistä ei sovi
etsiä vikoja toisistamme.
(Julkaisussa: Hazel Felleman, toim. The Best Loved Poems of the American People, 1936, s. 615.)

Periaate ei ole uusi eikä meidän ajallemme ainutlaatuinen. Psalmien kirjassa Vanhassa testamentissa on tämä tärkeä varoitus Herralta: "Sen, joka toista panettelee, minä vaiennan" (101:5).

Jaakob, Herran palvelija ajan keskipäivänä, toisti tätä iankaikkista totuutta sanoessaan: "Älkää panetelko toisianne, veljet. Joka panettelee veljeään tai tuomitsee hänet, puhuu lakia vastaan ja tuomitsee lain. ­ ­

Mikä sinä olet tuomitsemaan lähimmäisesi?" (Jaak. 4:11­12.)

Ja tänä myöhempänä aikana Herra on uudistanut kauan sitten opettamansa käskyn ilmoituksessa, joka annettiin profeetta Brigham Youngin kautta: "Lakatkaa puhumasta pahaa toisistanne" (LK 136:23).

Minusta on erittäin merkittävää, että tämä yksinkertainen käsky on vain muutaman jakeen päässä Herran sanoista, jotka Hän lausui tottelemattomuuden rangaistuksesta: "Ahkeroikaa pitää kaikki minun käskyni, etteivät tuomiot tule teidän päällenne ja uskonne raukea tyhjään ja etteivät vihollisenne saa teistä voittoa" (LK 136:42).

Niille, jotka epäilevät käskyn suurta merkitystä, saanen esittää kaksi yksinkertaista kysymystä: 1) Kuinka voit sanoa rakastavasi lähimmäistäsi, kun pyrit heikentämään hänen hyvää nimeään ja mainettaan hänen selkänsä takana? 2) Kuinka voit sanoa rakastavasi Jumalaasi, kun et pysty rakastamaan edes lähimmäistäsi?

Mikä tahansa huono yritys puolustella sellaista käyttäytymistä tuo vain entistä voimakkaammin mieleen nuo Vapahtajan järisyttävät sanat, jotka ovat Matteuksen evankeliumissa:

"Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! ­ ­

Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili.

Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi." (Matt. 12:34, 36­37.)

Haluaisin sanoa muutaman sanan Alkeisyhdistyksen lapsille, jotka mahdollisesti kuuntelevat. Lapset, olen yrittänyt opettaa isillenne ja äideillenne jotakin hyvin tärkeää, mutta tarvitsen teidän apuanne. Teen kanssanne sopimuksen. Jos lupaatte kuunnella hyvin tarkkaan, minä lupaan, etten puhu kovin pitkään.

Muistatteko kertomuksen Bambista, metsäkauriin vasasta, ja kaikista hänen ystävistään metsässä? Jos muistatte, muistatte myös, että yksi Bambin hyvistä ystävistä oli Rumpali-niminen jänis. Rumpali oli suunnilleen teidän ikäisenne. Hän oli kelpo jänis, mutta hänellä oli yksi ongelma. Hän puhui pahaa toisista. Eräänä päivänä Bambi opetteli metsässä kävelemään, mutta hän kaatui. Rumpali ei millään kyennyt vastustamaan kiusausta. "Hän ei osaa kävellä oikein hyvin, eihän?" hän sanoa tokaisi. Se ei ollut mieleen hänen äidilleen, joka kysyi: "Mitä sinun isäsi sanoi sinulle tänä aamuna?" Rumpali empi ja sanoi sitten jalkoihinsa katsellen ja painoaan jalalta toiselle vaihdellen: "Ellet osaa sanoa mitään hyvää, älä sano yhtään mitään." Se on hyvä neuvo, jota meidän kaikkien tulee noudattaa. Mitä teidän tulee tehdä, nuoret, on tämä. Jos kuulette kenen tahansa perheessänne alkavan sanoa jotakin pahaa jostakusta toisesta, tömäyttäkää jalallanne ja sanokaa kovalla äänellä: "Ellet osaa sanoa mitään hyvää, älä sano yhtään mitään." Kaikki ymmärtävät tarkalleen, mitä tarkoitatte. Kas niin, äidit ja isät, tämän pitäisi tehdä tämän käskyn noudattamisesta vähän helpompaa.

Rukoilen, että Herra siunaa meitä jokaista, niin ettemme koskaan ylitä maahan piirrettyä viivaa ja että voimme elää niin, että voidaan sanoa: "Nimesi on turvassa meidän kodissamme."

Tänä suurenmoisena pääsiäispäivänä päätän puheeni juhlallisella Hengestä syntyneellä julistuksella, että Jeesus on todellakin meidän Vapahtajamme ja Lunastajamme ja että pelastus tulee Hänen sovitusuhrinsa kautta eikä millään muulla tavalla. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

 
© 2008 Intellectual Reserve, Inc. All rights reserved.   Rights and use information.  Privacy policy