Nousevat vedet

”Äiti! Tämä on tosi kylmää!”

Jacob, toinen seitsenvuotiaista kaksosistani, seisoi joessa veden liplattaessa hänen nilkoissaan.

Kolme muuta lastani reagoivat samalla tavoin. Mieheni lähdettyä metsästysretkelle olin liittynyt sukulaisteni mukaan matkalle, joka toivoakseni olisi hauska retki kuumille lähteille. Tähän mennessä ”kuumat” lähteet eivät olleet olleet nimensä mukaisia.

Vähän joen yläpuolella olevasta lammesta nousi höyryä. Siirryin lähemmäksi ja tunsin sen lämmön. ”Tämän täytyy olla kuuma lähde”, ajattelin.

”Voimmeko uida tässä?” kysyin tädiltäni, jonka lapset olivat myös joessa.

”En tiedä.”

Etsimme kylttiä, joka osoittaisi, mitä varten lampi oli, mutta emme löytäneet mitään. Yksi kerrallaan vapisevat lapsemme siirtyivät kylmästä joesta lampeen. Tätini ja minä seisoimme rannalla katselemassa ja juttelemassa heidän leikkiessään.

Lammen reunan lähelle ilmestyi vanhempi poika. ”Minä päästän altaan veden!” hän huusi. Hän väänsi ison pyörän kampea, ja lampeen valui vettä.

Lapset huusivat innoissaan, kun lampeen vyöryi vesiaalto. Olin kiitollinen siitä, että olin vaatinut, että he käyttäisivät pelastusliivejä. Hymyilin, kun nouseva virta vei heitä lammen vasemmalle puolelle.

Jacob irtautui heistä taistellen virtauksia vastaan uidakseen lammen oikealle puolelle. Hän pysähtyi, ja hänen kasvoilleen kohosi vakava yllätys. ”Äiti, olen jumissa!”

Yhtään ajattelematta hyppäsin lampeen ja tartuin hänen käsivarteensa vetääkseni hänet turvaan. Hän ei hievahtanutkaan. Oliko hän juuttunut johonkin? Vedin vetämistäni, mutta en saanut häntä vapaaksi. Vedenpinta jatkoi nousuaan.

”Hei kaikki, hän on jumissa! Tulkaa joku auttamaan!” Mutta tiesin, että he olivat liian kaukana.

Vesi roiskuen setäni ilmestyi kuin tyhjästä. Hän tarttui Jacobiin, nyki ja veti.

Vesi ulottui miltei Jacobin pään yli. Oliko pelastusliivi jäänyt kiinni johonkin? Tartuin hihnaan vapisevin käsin. Siinä vaiheessa kun yksi solki aukesi, vesi peitti Jacobin pään. ”Voi apua!” rukoilin.

Setäni kiskaisi kaikin voimin taaksepäin. Jacob vapautui, ja setäni nosti hänet rantapenkereelle.

Kompuroin Jacobin viereen ja vedin hänet syliini.

”Tuolla on siltarumpu”, setäni sanoi osoittaen 24-tuumaista putkea, jota emme olleet huomanneet. Vettä työntyi voimakkaasti sen läpi jokeen. Jacobin pelastusliivi oli todennäköisimmin se, mikä oli estänyt häntä raahautumasta putkeen.

Hätääntyneinä setäni ja minä käännyimme kohti muuta perhettämme. ”Kaikki pois vedestä!”

Kun lapset kiipesivät ylös, riisuin Jacobin pelastusliivin ja tarkastin hänet. Hän ei ollut nielaissut paljonkaan vettä eikä hänellä ollut naarmuja tai ruhjeita.

”Olit todella urhea, kaveri. Pelottiko sinua?”

”Ei, minä vain pidättelin hengitystäni”, hän sanoi. Äkkiä olin hyvin kiitollinen kaikesta siitä ajasta, jonka hän oli käyttänyt harjoitellen hengityksensä pidättämistä uima-altaassa.

”Mistä tiesit tulla?” kysyin sedältäni, kun hän liittyi seuraamme kivillä.

”Tunsin kehotuksen tulla katsomaan, mitä kaikki tekivät”, setäni sanoi. ”Niin sitten tulin.”

Kun muut liittyivät joukkoomme, katsoimme jälleen lammen reunoja, ja tällä kertaa näimme kaatuneen varoituskyltin, joka sulautui lammen reunalla olevien kivien ja lian joukkoon.

Kaikki olivat järkyttyneitä, joten vein lapset takaisin asuntovaunuun. ”Kiitetään taivaallista Isää siitä, että Hän auttoi meitä”, sanoin. Kun lapseni rukoilivat kanssani, tajusin, mitä todella oli tapahtunut.

Tiesin, että samankaltaisissa olosuhteissa oli muita, jotka kohtasivat hyvin erilaisen, tuhoisan lopputuloksen. En tiennyt, miksi Jacob oli pelastunut, mutta tiesin, että se oli ihme. Kun vedin lapsiani lähemmäksi, olin kiitollinen ajasta, joka minulla oli heidän kanssaan, ja iankaikkisen perheemme siunauksesta. Tiesin, että taivaallinen Isä ja Jeesus Kristus olivat tietoisia meistä ja että He olivat lähettäneet ihmeen, kun emme huomanneet varoitusmerkkejä vaarasta.