Päiväkirja, 9.–11. marraskuuta 1835

Pohdiskellessani mielessäni uskontoa ja tarkastellessani erilaisia oppirakennelmia, joita ihmislapset opettivat, en tiennyt, ketkä olivat oikeassa tai ketkä olivat väärässä. Ja koska pidin ensiarvoisen tärkeänä sitä, että minun tulisi olla oikeassa niissä kysymyksissä, joilla on iankaikkisia seurauksia, niin mieleni ollessa siten hämmentynyt vetäydyin hiljaiseen lehtoon ja painoin pääni Herran edessä, koska olin käsittänyt, että Hän oli sanonut (jos Raamattu on totta): ”Pyytäkää, niin te saatte; kolkuttakaa, niin teille avataan” ja edelleen ”Jos – – joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta.”

Juuri tietoa minä eniten halusin tänä aikana, ja lujasti päättäen saada sitä minä huusin Herran puoleen ensimmäisen kerran edellä mainitussa paikassa. Tai toisin sanoen, minä yritin turhaan rukoilla. Kieleni tuntui turpoavan suussani, niin etten voinut puhua. Kuulin takanani ääntä, aivan kuin joku olisi kävelemässä minua kohti. Yritin jälleen rukoilla, mutta en pystynyt. Kävelyn äänet tuntuivat tulevan lähemmäksi. Ponnahdin jaloilleni ja katsoin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään ihmistä tai olentoa, josta äänet olisivat voineet olla peräisin.

Polvistuin uudelleen. Suuni avattiin ja kieleni vapautettiin, ja käännyin Herran puoleen voimallisessa rukouksessa. Pääni yläpuolelle ilmestyi tulipatsas. Pian se lankesi päälleni ja täytti minut sanoin kuvaamattomalla ilolla. Tämän kaikkialle levinneen mutta silti mitään tuhoamattoman liekkipatsaan keskeltä ilmestyi persoona. Toinen persoona ilmestyi pian ensimmäisen tavoin. Hän sanoi minulle: ”Syntisi ovat sinulle anteeksi annetut.” Hän todisti minulle, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika. Näin tässä näyssä myös monia enkeleitä. Olin suunnilleen neljätoistavuotias, kun sain tämän ensimmäisen viestin.