Voi pieniä poloisia

Muistan, kuinka olin pienenä autoajeluilla isäni kanssa ja näimme tienvarressa ihmisiä, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin tai tarvitsivat apua. Isäni sanoi aina: ”Pobrecito”, joka tarkoittaa ’voi pientä poloista’.

Silloin tällöin seurasin kiinnostuneena, kun isäni auttoi monia näistä ihmisistä, etenkin kun matkustimme Meksikoon tapaamaan isovanhempiani. Tavallisesti hän huomasi jonkun apua tarvitsevan ja meni sitten vaivihkaa tarjoamaan hänelle apuaan. Sain myöhemmin selville, että hän auttoi heitä pääsemään opiskelemaan, ostamaan ruokaa tai antoi muuten tavalla tai toisella apua heidän hyvinvointinsa hyväksi. Hän palveli ”pieniä poloisia”, joita hän kohtasi polullaan. Itse asiassa en edes muista kasvuvuosiltani aikaa, jolloin meillä ei olisi asunut joku, joka tarvitsi asuinpaikan, kunnes hänestä tuli omavarainen. Tällaisten kokemusten näkeminen loi minussa myötätunnon hengen lähimmäisiäni ja apua tarvitsevia kohtaan.

Julkaisussa Saarnatkaa minun evankeliumiani sanotaan: ”Ympärilläsi on ihmisiä. Kuljet heidän ohitseen kadulla, käyt heidän kotonaan ja matkustat heidän kanssaan. He kaikki ovat Jumalan lapsia, sinun veljiäsi ja sisariasi. – – Monet näistä ihmisistä etsivät elämän tarkoitusta. He kantavat huolta [tulevaisuudestaan ja] perheestään.” (Saarnatkaa minun evankeliumiani – lähetystyöpalvelun opas, 2005, s. 1.)

Palvellessani kirkossa monien vuosien ajan olen yrittänyt etsiä ihmisiä, jotka tarvitsevat apua elämässään sekä ajallisesti että hengellisesti. Olen usein kuullut isäni äänen sanovan: ”Pobrecito”, voi pientä poloista.

Raamatussa on hieno esimerkki siitä, kuinka huolehtia pienistä poloisista:

”Pietari ja Johannes menivät temppeliin. Oli rukoushetken aika, yhdeksäs tunti.

Silloin sinne kannettiin miestä, joka oli ollut rampa syntymästään saakka. Hänet pantiin joka päivä temppelin niin sanotulle Kauniilleportille, jotta hän voisi kerjätä temppeliin meneviltä.

Kun mies näki Pietarin ja Johanneksen menossa temppeliin, hän pyysi heiltä almua.

Pietari loi katseensa häneen, samoin Johannes, ja Pietari sanoi: ’Katso meihin.’

Mies katsoi tarkkaavasti odottaen saavansa heiltä jotakin.

Mutta Pietari sanoi: ’Hopeaa ja kultaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan. Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä: nouse ja kävele.’

Hän tarttui miestä oikeasta kädestä ja auttoi hänet ylös, ja siinä samassa mies sai voimaa jalkoihinsa ja nilkkoihinsa.” (Ap. t. 3:1–7, kursivointi lisätty.)

Lukiessani tätä kertomusta minua kiehtoi ilmaus loi katseensa. Ilmaus luoda katseensa tarkoittaa tässä sitä, että suuntaa silmänsä tai ajatuksensa eli katsoo tarkkaavaisesti. Kun Pietari katsoi tätä miestä, hän näki hänet eri tavalla kuin muut. Hän näki muutakin kuin miehen liikuntakyvyttömyyden ja heikkoudet. Hän pystyi havaitsemaan, että miehen usko oli riittävä, jotta hän parantuisi ja menisi temppeliin saamaan tavoittelemansa siunaukset.

Huomasin, että hän tarttui miestä oikeasta kädestä ja auttoi hänet ylös. Kun hän auttoi miestä tällä tavalla, Herra paransi miehen ihmeen avulla ja ”mies sai voimaa jalkoihinsa ja nilkkoihinsa” (Ap. t. 3:7). Pietarin rakkaus tätä miestä kohtaan ja halu auttaa häntä vahvistivat tämän heikon miehen voimia ja kykyjä.

Palvellessani vyöhykeseitsenkymmenenä varasin joka tiistai-illan palvelutyövierailuja varten tehdäkseni niitä alueeni vaarnanjohtajien kanssa. Kehotin heitä sopimaan tapaamisia niiden kanssa, jotka tarvitsivat jotakin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin toimitusta tai jotka eivät sillä hetkellä pitäneet solmimiaan liittoja. Kun palvelimme johdonmukaisesti ja tarkoituksellisesti, Herra voimisti ponnistelujamme ja pystyimme löytämään yksittäisiä ihmisiä ja perheitä, jotka tarvitsivat apua. Nämä olivat niitä ”pieniä poloisia”, jotka asuivat niissä eri vaarnoissa, joissa palvelimme.

Eräällä kerralla olin palvelutyövierailulla Bill Whitworthin kanssa, joka oli vaarnanjohtaja Canyon View’n vaarnassa Sandyssa Utahissa. Hän rukoili, kenen luokse meidän tulisi mennä, pyrkien saamaan samanlaisen kokemuksen kuin Nefi, jota Henki johdatti hänen edeltä käsin tietämättään, mitä hänen pitäisi tehdä (ks. 1. Nefi 4:6). Hän osoitti, että palvellessamme meidän tulisi antaa ilmoituksen johdattaa meitä niiden luokse, jotka tarvitsevat meitä eniten, sen sijaan että seuraisimme nimiluetteloa tai tapaisimme ihmisiä tietyssä järjestyksessä. Innoituksen voiman tulisi ohjata meitä.

Muistan, kuinka menimme nuoren avioparin Jeffin ja Heatherin ja heidän pienen poikansa Kain kotiin. Jeff varttui aktiivisena kirkon jäsenenä. Hän oli hyvin lahjakas urheilija, ja hänellä oli lupaava ura. Teinivuosinaan hän alkoi ajautua pois kirkosta. Myöhemmin hän joutui auto-onnettomuuteen, joka muutti hänen elämänsä. Kun menimme heidän kotiinsa ja tutustuimme hieman, Jeff kysyi meiltä, miksi tulimme katsomaan hänen perhettään. Vastasimme, että vaarnan rajojen sisäpuolella asui noin 3 000 jäsentä. Sitten kysyin häneltä: ”Jeff, kerro meille, miksi kaikista niistä kodeista, joissa olisimme voineet käydä tänä iltana, Herra on lähettänyt meidät tänne.”

Silloin Jeff liikuttui ja alkoi kertoa meille huolistaan ja joistakin ongelmista, joita heillä oli perheenä. Me aloimme kertoa Jeesuksen Kristuksen evankeliumin eri periaatteista. Kehotimme heitä tekemään muutamia asioita, jotka saattaisivat tuntua aluksi haasteellisilta mutta jotka aikanaan toisivat suurta onnea ja iloa. Sen jälkeen vaarnanjohtaja Whitworth antoi Jeffille pappeuden siunauksen auttaakseen häntä voittamaan haasteensa. Jeff ja Heather lupasivat tehdä sen, mitä kehotimme heitä tekemään.

Noin vuotta myöhemmin sain etuoikeuden nähdä, kun Jeff kastoi vaimonsa Heatherin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi. He valmistautuvat nyt menemään temppeliin sinetöitäväksi perheenä ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi. Meidän vierailumme muutti heidän elämänsä sekä ajallisesti että hengellisesti.

Herra on sanonut:

”Ja nyt, ole uskollinen; hoida virkaa, jonka minä olen sinulle antanut; auta heikkoja, nosta hervonneita käsiä ja vahvista voimattomia polvia” (OL 81:5).

”Ja näin tehdessäsi teet eniten hyvää lähimmäisillesi ja edistät hänen kunniaansa, joka on sinun Herrasi” (OL 81:4).

Veljet ja sisaret, apostoli Paavali opetti olennaisen tekijän palvelemisessamme. Hän opetti, että me kaikki olemme ”Kristuksen ruumis ja – – tämän ruumiin jäsen” (1. Kor. 12:27) ja että jokaista ruumiin jäsentä tarvitaan sen varmistamiseksi, että koko ruumis rakentuu. Sitten hän opetti voimallisen totuuden, joka painui syvälle sydämeeni, kun luin sen. Hän sanoi: ”Juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. Me verhoamme erityisen arvokkaasti ne ruumiinosat, joita emme pidä kovinkaan arvokkaina.” (1. Kor. 12:22–23, kursivointi lisätty.)

Joten jokaisessa seurakunnassa tarvitaan jokaista ihmistä – niitä, jotka ovat ehkä vahvoja, ja niitä, joilla kenties on vaikeuksia. Kaikki ovat tarpeellisia koko Kristuksen ruumiin välttämättömässä rakentamisessa. Mietin usein, keitä sellaisia meiltä puuttuu eri seurakunnissamme, jotka voisivat vahvistaa meitä ja tehdä meistä kokonaisen.

Vanhin D. Todd Christofferson on opettanut: ”Kirkossa me emme pelkästään opi jumalallista oppia; me myös koemme sen toteuttamisen. Kristuksen ruumiina kirkon jäsenistö palvelee toisiaan jokapäiväisen elämän todellisuudessa. Me kaikki olemme epätäydellisiä. – – Kristuksen ruumiissa meidän on mentävä käsitteitä ja yleviä sanoja edemmäs ja saatava käytännön kokemusta, kun opettelemme elämään keskenämme rakkaudessa [ks. OL 42:45].” (”Miksi kirkko”, Liahona, marraskuu 2015, s. 109.)

Vuonna 1849 Brigham Young näki unen, jossa hän näki profeetta Joseph Smithin paimentavan suurta lammas- ja vuohilaumaa. Jotkin eläimistä olivat suuria ja kauniita, toiset olivat pieniä ja likaisia. Brigham Young muisteli katsoneensa profeetta Joseph Smithiä silmiin ja sanoneensa: ”Joseph, sinulla on kummallisin lauma – –, minkä olen eläissäni nähnyt. Mitä aiot tehdä sen suhteen?” Profeetta, joka ei näyttänyt olevan huolissaan kurittomasta laumastaan, vastasi yksinkertaisesti: ”[Brigham], ne kaikki ovat hyviä omalla paikallaan.”

Kun presidentti Young heräsi, hän ymmärsi, että vaikka kirkko kokoaakin monenlaisia ”lampaita ja vuohia”, hänen velvollisuutenaan oli saada kaikki mukaan ja antaa kunkin niistä toteuttaa täydet mahdollisuutensa, kun nämä ottavat paikkansa kirkossa. (Mukailtu artikkelista Ronald W. Walker, ”Brigham Young: Student of the Prophet”, Ensign, helmikuu 1998, s. 56–57.)

Veljet ja sisaret, sain puheeni aiheen ajatellessani kovasti yhtä, joka ei tällä hetkellä ole mukana Jeesuksen Kristuksen kirkossa. Haluaisin nyt puhua jokaiselle sellaiselle. Vanhin Neal A. Maxwell on opettanut, että ”sellaiset ihmiset pysyvät usein lähellä kirkkoa, mutta eivät täysin osallistu kirkon toimintaan. He eivät tule sisälle kappeliin, mutta eivät myöskään poistu ovensuusta. Nämä ovat niitä, jotka tarvitsevat kirkkoa ja joita kirkko tarvitsee, mutta jotka osittain ’elävät maailmassa ilman Jumalaa’ [Moosia 27:31].” (Ks. ”Miksei nyt?”, Valkeus, toukokuu 1975, s. 41.)

Haluaisin toistaa rakkaan profeettamme, presidentti Russell M. Nelsonin kehotuksen, kun hän puhui ensimmäistä kertaa kirkon jäsenille. Hän sanoi: ”Kaikille kirkon jäsenille sanon – pysykää liittopolulla. Teidän sitoumuksenne seurata Vapahtajaa tekemällä Hänen kanssaan liittoja ja sitten pitämällä ne liitot avaa mahdollisuuden jokaiseen hengelliseen siunaukseen ja etuoikeuteen, joka on miesten, naisten ja lasten saatavilla kaikkialla.”

Sitten hän pyysi: ”Mikäli olette astuneet pois polulta, saanen kutsua teitä koko sydämeni toivolla tulemaan takaisin. Olivatpa huolenaiheenne millaisia tahansa, olivatpa haasteenne millaisia tahansa, teille on paikka tässä Herran kirkossa. Kun nyt palaatte liittopolulle, teidän tekonne siunaavat teitä ja vielä syntymättömiä sukupolvia.” (”Kulkiessamme yhdessä eteenpäin”, Liahona, huhtikuu 2018, s. 7, kursivointi lisätty.)

Todistan, että Jeesus Kristus on Mestaripalvelija ja meidän kaikkien Vapahtaja. Kehotan meitä jokaista etsimään niitä pieniä poloisia, joita on joukossamme ja jotka tarvitsevat apua. Tätä toivon ja rukoilen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.