Valo liittyy valoon

Rakkaat veljeni ja sisareni, riemuitsen kanssanne tänä siunattuna pääsiäissunnuntaina pohtiessamme loistavaa valoa, joka sarasti maan päälle Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen myötä.

Palvelutyössään kuolevaisuudessa Jeesus julisti: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”¹ Kristuksen Henki on ”kaikessa ja – – antaa elämän kaikelle”². Se voittaa pimeyden, joka muutoin ympäröisi meitä.

Vuosia sitten seikkailua etsien kaksi poikaani ja minä menimme Nuorten Miesten ryhmän kanssa Moaning Caverniin [Vaikeroiva onkalo], joka on saanut nimensä aikoinaan sen suulta kaikuneesta äänestä. Tämä onkalo on eräänlainen doliini, joka muodostaa 55 metriä syvän pystysuoran kammion, suurimman yksittäisen luolaonkalon Kaliforniassa.

Alas on vain kaksi reittiä: turvallinen kierreportaikko tai laskeutuminen köydellä onkalon pohjalle. Valitsimme poikieni kanssa köysilaskeutumisen. Vanhempi poikani meni ensin, kun taas nuorempi poikani ja minä jättäydyimme tarkoituksella viimeisiksi, jotta voisimme laskeutua yhdessä.

Kun oppaamme olivat antaneet ohjeet sekä kiinnittäneet valjaat ja turvalaitteet vahvaan köyteen, me hivuttauduimme taaksepäin, kunnes seisoimme pienellä kielekkeellä ja keräsimme itseluottamusta, sillä se oli viimeinen kohta, jossa kääntyä takaisin, ja viimeinen kohta, jossa voisimme nähdä yhtään luolan suulta kajastavaa auringonvaloa.

Seuraava askeleemme taaksepäin sysäsi meidät katedraalimaiseen onkaloon, joka oli niin korkea ja leveä, että sinne mahtuisi Vapaudenpatsas. Siinä me riipuimme hitaassa kierteessä silmiemme totutellessa hämärään. Kun jatkoimme laskeutumista, sähkövalojen loiste valaisi kimaltelevien stalagmiittien ja stalaktiittien hämmästyttävän seinämän.

Yhtäkkiä ja ilman varoitusta valot sammuivat kokonaan. Riippuessamme kuilun yllä meidät ympäröi niin täydellinen pimeys, ettemme nähneet edes käsiämme edessämme olevissa köysissä. Välittömästi kuului huuto: ”Isä, isä, oletko sinä siinä?”

”Olen tässä, poikani, olen ihan tässä”, minä vastasin.

Valon äkillisen katoamisen tarkoituksena oli osoittaa, että ilman sähköä onkalon pimeys oli läpitunkematon. Siinä onnistuttiin: me ”tunsimme” pimeyden. Kun valot palasivat, pimeys väistyi heti, kuten pimeyden täytyy aina väistyä jopa vähäisimmänkin valon edestä. Pojilleni ja minulle on jäänyt muisto pimeydestä, jollaista emme olleet koskaan kokeneet, valon entistä suurempi arvostus, jota emme koskaan unohda, sekä varmuus siitä, ettemme ole pimeässä koskaan aivan yksin.

Laskeutumistamme siihen onkaloon voi jossakin määrin verrata matkaamme kuolevaisuuden halki. Me lähdimme taivaan loistavasta valosta ja laskeuduimme unohduksen verhon läpi pimeään maailmaan. Taivaallinen Isämme ei hylännyt meitä pimeyteen vaan lupasi meille rakkaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta valoa matkallemme.

Me tiedämme, että auringonvalo on välttämätöntä kaikelle elämälle maan päällä. Yhtä välttämätöntä hengelliselle elämällemme on valo, joka säteilee Vapahtajastamme. Täydellisessä rakkaudessaan Jumala suo Kristuksen valon jokaiselle ihmiselle, ”joka tulee maailmaan”³, jotta he voivat ”erottaa hyvän pahasta”⁴ ja heitä voidaan ”kannustaa tekemään hyvää jatkuvasti”⁵. Tuo valo, joka ilmenee siinä, mitä usein kutsumme omaksitunnoksi, kutsuu meitä alati toimimaan ja olemaan parempia, olemaan paras oma itsemme.

Kun vahvistamme uskoamme Kristukseen, me saamme lisääntyvässä määrin valoa, kunnes se karkottaa kaiken pimeyden, jota saattaa kerääntyä ympärillemme. ”Se, mikä on Jumalasta, on valoa; ja se, joka ottaa vastaan valoa ja pysyy Jumalassa, saa lisää valoa; ja se valo kirkastuu kirkastumistaan täyteen päivään saakka.”⁶

Kristuksen valo valmistaa meitä ottamaan vastaan Pyhän Hengen palvelevaa vaikutusta, joka on ”Jumalan vakuuttava voima – – evankeliumin totuudesta”⁷. Jumaluuden kolmas jäsen, Pyhä Henki, ”on henkipersoona”⁸. Suurin valon lähde, minkä taivaallinen Isä antaa meille kuolevaisuudessa, tulee Pyhän Hengen kautta, jonka vaikutus ”valaisee mielesi ja – – täyttää sielusi ilolla”⁹.

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa meidät kastetaan upottamalla – palautetun pappeuden valtuudella – syntien anteeksisaamiseksi. Sitten kädet asetetaan päämme päälle ja meille annetaan tämä Pyhän Hengen suurenmoinen, ”sanomattoman suuri lahja”¹⁰.

Sen jälkeen kun halumme ja tekomme ovat keskittyneet liittopolulle, Pyhä Henki, valona sisällämme, ilmoittaa totuuden ja todistaa siitä¹¹, varoittaa vaarasta, lohduttaa¹² ja puhdistaa¹³ sekä tuo rauhaa¹⁴ sielullemme.

Koska ”valo liittyy valoon”¹⁵, Pyhän Hengen jatkuva kumppanuus johtaa meidät tekemään valintoja, joilla on taipumus pitää meidät valossa. Sen sijaan valinnoilla, jotka tehdään ilman Pyhän Hengen vaikutusta, on taipumus johtaa meidät varjoihin ja pimeyteen. Vanhin Robert D. Hales opetti: ”Kun valo on läsnä, pimeys kukistuu ja sen täytyy väistyä. – – Kun Pyhän Hengen hengellinen valo on läsnä, Saatanan pimeys väistyy.”¹⁶

Saanen ehdottaa, että kenties nyt on aika kysyä itseltämme: Onko minulla tuo valo elämässäni? Ellei ole, milloin se oli minulla edellisen kerran?

Aivan kuten auringonvalo lankeaa päivittäin maan päälle uudistaen ja pitäen yllä elämää, me voimme päivittäin kirkastaa sisällämme olevaa valoa, kun päätämme seurata Häntä – Jeesusta Kristusta.

Saamme hivenen lisää auringonpaistetta joka kerta, kun etsimme Jumalaa rukouksessa, tutkimme pyhiä kirjoituksia ”kuullaksemme Hänt䔹⁷, toimimme eläviltä profeetoiltamme saamamme ohjauksen ja ilmoituksen mukaan sekä olemme kuuliaisia ja pidämme käskyt vaeltamalla ”kaikkien Herran säädösten mukaan”¹⁸.

Me kutsumme hengellistä auringonvaloa sieluumme ja rauhaa elämäämme joka kerta, kun teemme parannusta. Hänen valonsa loistaa meissä, kun joka viikko nautimme sakramentin ottaen Vapahtajan nimen päällemme, muistaen Hänet aina ja pitäen Hänen käskynsä.

Päivänpaistetta on sielussamme joka kerta, kun kerromme evankeliumista ja lausumme todistuksemme. Aina palvellessamme toisiamme, kuten Vapahtaja teki, me tunnemme sydämessämme Hänen lämpöään. Taivaallisen Isän valo vallitsee aina Hänen pyhässä temppelissään, ja se lankeaa kaikille niille, jotka tulevat Herran huoneeseen. Hänen valonsa meissä lisääntyy ystävällisyyden, kärsivällisyyden, anteeksiannon ja rakkauden teoissamme sekä näkyy iloisessa ilmeessämme. Toisaalta me kuljemme varjoissa, kun olemme liian nopeita vihaan tai liian hitaita antamaan anteeksi. ”Kun pidät kasvosi kohti auringonpaistetta, varjot voivat langeta vain taaksesi.”¹⁹

Kun elämme Pyhän Hengen toveruuden arvoisina, me todella lisäämme ”hengellistä kykyämme vastaanottaa ilmoitusta”²⁰.

Elämä tuo haasteita ja takaiskuja, ja meidän kaikkien täytyy kohdata synkkiä päiviä ja myrskyjä. Jos me kaikessa siinä ”annamme Jumalan vallita elämässämme”²¹, niin Pyhän Hengen valo ilmaisee, että koettelemuksillamme on tarkoitus ja merkitys, että ne muuttavat meitä viimein entistä paremmiksi ja täydellisemmiksi yksilöiksi, joilla on lujempi usko ja kirkkaampi toivo Kristuksessa ja jotka tietävät, että Jumala on ollut synkkinä päivinämme koko ajan kanssamme. Kuten presidentti Russell M. Nelson on neuvonut: ”Lisääntyvä pimeys, joka on koettelemusten seuralainen, saa Jeesuksen Kristuksen valon loistamaan entistä kirkkaammin.”²²

Elämämme vaiheet voivat viedä meidät sekä odottamattomiin että epämiellyttäviin paikkoihin. Jos synti on vienyt teidät sinne, vetäkää pimeyden verho sivuun ja alkakaa nyt nöyrästi lähestyä taivaallista Isäänne särkynein sydämin ja murtunein mielin ja tehkää parannus. Hän kuulee teidän vilpittömän rukouksenne. Tänään rohkeutta tuntien lähestykää Häntä, niin Hän lähestyy teitä.²³ Ette ole koskaan Jeesuksen Kristuksen sovituksen parantavan voiman ulottumattomissa.

Minä synnyin hyvistä vanhemmista ja uskollisista esivanhemmista, jotka vastasivat Jeesuksen Kristuksen ja Hänen evankeliuminsa valoon, ja se on siunannut heidän elämäänsä ja heitä seuranneita sukupolvia hengellisellä kestävyydellä. Isäni puhui usein isästään Milo T. Dychesista ja kertoi siitä, kuinka hänen isänsä usko Jumalaan oli tälle valona päivin ja öin. Ukki oli metsänvartija ja ratsasti usein yksin vuorilla luottaen elämänsä ilman pienintäkään epäilystä Jumalan ohjaukseen ja huolenpitoon.

Myöhään eräänä syksynä ukki oli yksin korkeilla vuorilla. Talvi teki jo tuloaan, kun hän satuloi yhden lempihevosistaan, vanhan Prinssin, ja ratsasti sahalle kuorimaan ja mittaamaan tukkeja, ennen kuin ne voitiin sahata laudoiksi.

Hän päätti työnsä iltahämärässä ja nousi takaisin satulaan. Siinä vaiheessa lämpötila oli laskenut rajusti ja ankara talvimyrsky oli valtaamassa vuoren. Koska hänellä ei ollut valoa eikä polkua ohjaamassa kulkua, hän käänsi Prinssin suuntaan, jonka arveli vievän heidät takaisin vartioasemalle.

Matkattuaan kilometrikaupalla pimeässä Prinssi hidasti vauhtiaan ja sitten pysähtyi. Ukki patisti toistuvasti Prinssiä eteenpäin, mutta hevonen kieltäytyi. Sokaisevan lumen kieppuessa heidän ympärillään ukki tajusi, että hän tarvitsi Jumalan apua. Kuten hän oli tehnyt koko elämänsä ajan, hän pyysi nöyrästi ”uskossa, lainkaan epäilemätt䔲⁴. Hiljainen, vieno ääni vastasi: ”Milo, anna Prinssin kulkea mielensä mukaan.” Ukki totteli, ja kun hän höllensi otettaan ohjaksista, Prinssi pyörsi ympäri ja lähti tallustamaan toiseen suuntaan. Tunteja myöhemmin Prinssi pysähtyi jälleen ja laski päänsä. Piiskaavassa lumisateessa ukki näki, että he olivat saapuneet turvallisesti vartioaseman portille.

Aamuauringon valossa ukki seurasi Prinssin heikosti näkyviä jälkiä lumessa. Hän henkäisi syvään huomatessaan, missä hän oli antanut Prinssin kulkea mielensä mukaan: se oli aivan korkean vuorenjyrkänteen reunalla, jossa yksikin askel eteenpäin olisi syössyt sekä hevosen että ratsastajan kuolemaan alas rosoiseen kivikkoon.

Tuon kokemuksen ja monien muiden perusteella ukki neuvoi: ”Paras ja tärkein kumppani, mitä sinulla tulee koskaan olemaan, on Isäsi taivaassa.” Kun isäni kertoili ukin tarinaa, muistan hänen usein lainanneen pyhien kirjoitusten kohtaa:

”Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.

Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.”²⁵

Todistan, että Jeesus Kristus on ikuinen Valo, joka ”loistaa pimeydess䔲⁶. Sellaista pimeyttä ei ole, joka voi koskaan tukahduttaa, sammuttaa, voittaa tai lannistaa tuon valon. Taivaallinen Isämme tarjoaa teille auliisti tuota valoa. Te ette ole koskaan yksin. Hän kuulee jokaisen rukouksen ja vastaa niihin. Hän ”teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa”²⁷. Kun kysytte: ”Isä, Isä, oletko Sinä siinä?” Hän vastaa aina: ”Olen tässä, lapseni. Olen ihan tässä.”

Todistan, että Jeesus Kristus täytti taivaallisen Isän suunnitelman Vapahtajanamme ja Lunastajanamme²⁸. Hän on meidän valomme, elämämme ja tiemme. Hänen valonsa ei koskaan himmene.²⁹ Hänen kirkkautensa ei koskaan lakkaa. Hänen rakkautensa teitä kohtaan on iankaikkista – eilen, tänään ja ikuisesti. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.